keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Estepelko - voiko sen voittaa?


Moi! Olen Heidi, verrattain uusi valmennusryhmäläinen ja ikuinen heppatyttö. Ratsastusta olen harrastanut hieman alle 10-vuotiaasta alkaen, eli nyt taitaa olla 17 vuotta kasassa tätä ihanaa harrastusta. Jo esiteini-iästä alkaen minua on kiehtonut esteratsastus, sen tuottama adrenaliini ja erityisesti tunne, kun saa lentää hevosen kanssa yhtä matkaa. Esteratsastuksesta olen saanut suurimmat onnistumisen tunteeni, eikä epäonnistumisetkaan ole tuntuneet yhtä raskailta ja lamaannuttavilta, kuin kouluratsastuksessa. Aina tulee eteen seuraava este ja kisat. Määrittelin itseni aina aikaisemmin esteratsastajaksi, kunnes tuli kohtalokas vuosi esteiden osalta. Täytyy myöntää, että suhtauduin aikaisemmin todella huonosti estekammoisiin henkilöihin.

Reilut kaksi vuotta sitten tilanne kuitenkin muuttui. Ratsastin edellisellä ratsastuskoulullani vielä tuolloin ja minulle tutuksi käyneellä tammalla estetunnilla lensin päin seinää murtaen siinä rytäkässä häntäluuni. Muistan maneesin seinää pitkin liukuessani ajatelleeni: ”Entä jos en enää koskaan kävele?” Ilo oli suunnaton, kun varpaat liikkuivat episodin jälkeen ja taisinpa vielä kammeta itseni takaisin hevosen selkäänkin, ravia en tosin enää sillä kerralla pystynyt ratsastamaan. Tästä eteenpäin kului kesä ja kilpailin muutamia estekilpailuita, mutta entinen itsevarmuus oli poissa, jo yhden kiellon jälkeen koin epäonnistuneeni ja etten osaa enää ratsastaa. Syytin itseäni, olen huono, enkä osaa ratsastaa. Aika lailla vuoden kestäneen hyppytauton jälkeen päädyin Enjalaan tunneille ja ensisanoikseni totesin omasta mielestäni varmuuden vuoksi, että esteet sitten pelottavat minua. Silloin tuo tuntui minusta vähäpätöiseltä asialta ja ajattelinkin, että tämä on tällainen vaihe, joka menee nopeasti ohi. Sain estetuntien ratsukseni aluksi ihanan Aten, joka kiltisti kuljetti silmät kiinni hyppäävän ratsastajansa esteiden yli. Oloni oli voittamaton! 

Tuli kevät ja aloitin valmennusryhmässä ratsastamisen oman viikkotuntini lisäksi ja silmissä alkoi siintää vuoden kohokohta, tuntiratsastajien mestaruuskilpailut, jossa esteratana olisi 90 cm korkuinen rata. Tunneilla hyppääminen alkoi sujua jo vähän rohkeammin, kun olin saanut ratsukseni varman ja innokkaan Naomin, jonka selässä minulla oli kotoisa ja varma olo. Muistan ikuisesti ensimmäisen kilpailuni Enjalassa, jännitti ihan hirveästi, hyvä, että pystyin hengittämään. Naomi luotsasi minut itsevarmasti läpi esteradan ja olin vain helpottunut, että selvisin koettelemuksesta hengissä. Seuraavat estekilpailut eivät enää jännittäneet aivan yhtä paljon ja taisi taitoarvostelussakin lukea, että enää ei näyttänyt niin pelokkaalta.

Kesän lähestyessä suuntasimme ESRAn, eli Etelä-Suomen ratsastuskouluoppilaiden mestaruuksiin, joissa esteratsuni oli unelmien satuponi Cosmo. Verryttelyssä jännitys valtasi taas minut ja kostautui ensimmäisellä esteellä radalla, kun jäin kiinni suusta hypyssä ja seuraavalla esteellä tutustuinkin sitten Tuomarinkylän kentän pohjaan hieman tarkemmin. No, tästäkin selvittiin ja kuukauden päästä pääsin uudelleen harjoittelemaan esteradan ratsastamista päästen ilman kieltoja ja pudotuksia maaliin, leijuin pilvissä!

Loppukesästä treenasimme ratsastuskoulumestaruuksia varten valmennuskurssilla, jossa jo toisena päivänä jalkauduin Mupelta loukaten olkapääni, tässä vaiheessa tein päätöksen, etten aio hypätä tuntsareiden mestaruusluokkaa, joka oli viisas päätös. Syksyn aikana huomasin, että voin vaikuttaa tunteeseeni pelosta ja hyvien kokemuksien toistaminen saa aikaan itseluottamusta, jota ei yksittäiset epäonnistumiset pysty horjuttamaan. Alkuvuodesta jo yksi yksittäinen kielto sai pasmani aivan sekaisin, nyt ymmärrän, että tämä kuuluu esteratsastukseen, otan uuden lähestymisen ja yleensä sitten asiat jo onnistuvat. 

Tärkein havaitsemani oppi on ollut, että kun huomaan tutun sydämen tykytyksen saapuvan, käyn päässäni läpi, miksi tunnen näin, jonka jälkeen katson tehtävää ja hevostani ja teen päätöksen, että selviän tästäkin hengissä ja luotan opettajiin ja heidän ammattitaitoonsa, etteivät he aseta minua liian vaikean tehtävän eteen. Nykyään uskallan myös sanoa, jos joku este tuntuu liian isolta tai siltä, etten kykene sitä suorittamaan, kaikki tunteet kun eivät aina näy ulospäin.

Merkittävin ja voiko sanoa viimeinen askel pelon ylittämisessä oli oikeastaan oma päätös, että nyt pelkääminen saa riittää. Toki siihen vaikutti pitkä ”siedätyshoito” ja useat onnistuneet, helpot estetehtävät varmoilla hevosilla. Muutama viikonloppun sitten ensimmäistä kertaa kammon ilmenemisen jälkeen minua eivät enää jännittäneet esteet, vaan kilpaileminen, aika huikeaa!



Heidi Mattila
Enjalan tallin valmennusryhmäläinen,
Enran jäsen


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti