Moi! Olen Heidi, verrattain uusi valmennusryhmäläinen ja
ikuinen heppatyttö. Ratsastusta olen harrastanut hieman alle 10-vuotiaasta
alkaen, eli nyt taitaa olla 17 vuotta kasassa tätä ihanaa harrastusta. Jo
esiteini-iästä alkaen minua on kiehtonut esteratsastus, sen tuottama
adrenaliini ja erityisesti tunne, kun saa lentää hevosen kanssa yhtä matkaa.
Esteratsastuksesta olen saanut suurimmat onnistumisen tunteeni, eikä
epäonnistumisetkaan ole tuntuneet yhtä raskailta ja lamaannuttavilta, kuin
kouluratsastuksessa. Aina tulee eteen seuraava este ja kisat. Määrittelin
itseni aina aikaisemmin esteratsastajaksi, kunnes tuli kohtalokas vuosi
esteiden osalta. Täytyy myöntää, että suhtauduin aikaisemmin todella huonosti
estekammoisiin henkilöihin.
Reilut kaksi vuotta sitten tilanne kuitenkin muuttui.
Ratsastin edellisellä ratsastuskoulullani vielä tuolloin ja minulle tutuksi
käyneellä tammalla estetunnilla lensin päin seinää murtaen siinä rytäkässä
häntäluuni. Muistan maneesin seinää pitkin liukuessani ajatelleeni: ”Entä jos
en enää koskaan kävele?” Ilo oli suunnaton, kun varpaat liikkuivat episodin
jälkeen ja taisinpa vielä kammeta itseni takaisin hevosen selkäänkin, ravia en
tosin enää sillä kerralla pystynyt ratsastamaan. Tästä eteenpäin kului kesä ja
kilpailin muutamia estekilpailuita, mutta entinen itsevarmuus oli poissa, jo
yhden kiellon jälkeen koin epäonnistuneeni ja etten osaa enää ratsastaa. Syytin
itseäni, olen huono, enkä osaa ratsastaa. Aika lailla vuoden kestäneen hyppytauton
jälkeen päädyin Enjalaan tunneille ja ensisanoikseni totesin omasta mielestäni
varmuuden vuoksi, että esteet sitten pelottavat minua. Silloin tuo tuntui
minusta vähäpätöiseltä asialta ja ajattelinkin, että tämä on tällainen vaihe,
joka menee nopeasti ohi. Sain estetuntien ratsukseni aluksi ihanan Aten, joka
kiltisti kuljetti silmät kiinni hyppäävän ratsastajansa esteiden yli. Oloni oli
voittamaton!
Tuli kevät ja aloitin valmennusryhmässä ratsastamisen oman
viikkotuntini lisäksi ja silmissä alkoi siintää vuoden kohokohta,
tuntiratsastajien mestaruuskilpailut, jossa esteratana olisi 90 cm korkuinen
rata. Tunneilla hyppääminen alkoi sujua jo vähän rohkeammin, kun olin saanut
ratsukseni varman ja innokkaan Naomin, jonka selässä minulla oli kotoisa ja
varma olo. Muistan ikuisesti ensimmäisen kilpailuni Enjalassa, jännitti ihan
hirveästi, hyvä, että pystyin hengittämään. Naomi luotsasi minut itsevarmasti
läpi esteradan ja olin vain helpottunut, että selvisin koettelemuksesta
hengissä. Seuraavat estekilpailut eivät enää jännittäneet aivan yhtä paljon ja
taisi taitoarvostelussakin lukea, että enää ei näyttänyt niin pelokkaalta.
Kesän lähestyessä suuntasimme ESRAn, eli Etelä-Suomen
ratsastuskouluoppilaiden mestaruuksiin, joissa esteratsuni oli unelmien
satuponi Cosmo. Verryttelyssä jännitys valtasi taas minut ja kostautui
ensimmäisellä esteellä radalla, kun jäin kiinni suusta hypyssä ja seuraavalla
esteellä tutustuinkin sitten Tuomarinkylän kentän pohjaan hieman tarkemmin. No,
tästäkin selvittiin ja kuukauden päästä pääsin uudelleen harjoittelemaan
esteradan ratsastamista päästen ilman kieltoja ja pudotuksia maaliin, leijuin
pilvissä!
Loppukesästä treenasimme ratsastuskoulumestaruuksia varten
valmennuskurssilla, jossa jo toisena päivänä jalkauduin Mupelta loukaten olkapääni,
tässä vaiheessa tein päätöksen, etten aio hypätä tuntsareiden mestaruusluokkaa,
joka oli viisas päätös. Syksyn aikana huomasin, että voin vaikuttaa tunteeseeni
pelosta ja hyvien kokemuksien toistaminen saa aikaan itseluottamusta, jota ei
yksittäiset epäonnistumiset pysty horjuttamaan. Alkuvuodesta jo yksi
yksittäinen kielto sai pasmani aivan sekaisin, nyt ymmärrän, että tämä kuuluu
esteratsastukseen, otan uuden lähestymisen ja yleensä sitten asiat jo
onnistuvat.
Tärkein havaitsemani oppi on ollut, että kun huomaan tutun
sydämen tykytyksen saapuvan, käyn päässäni läpi, miksi tunnen näin, jonka
jälkeen katson tehtävää ja hevostani ja teen päätöksen, että selviän tästäkin
hengissä ja luotan opettajiin ja heidän ammattitaitoonsa, etteivät he aseta minua
liian vaikean tehtävän eteen. Nykyään uskallan myös sanoa, jos joku este tuntuu
liian isolta tai siltä, etten kykene sitä suorittamaan, kaikki tunteet kun
eivät aina näy ulospäin.
Merkittävin ja voiko sanoa viimeinen askel pelon
ylittämisessä oli oikeastaan oma päätös, että nyt pelkääminen saa riittää. Toki
siihen vaikutti pitkä ”siedätyshoito” ja useat onnistuneet, helpot estetehtävät
varmoilla hevosilla. Muutama viikonloppun sitten ensimmäistä kertaa kammon ilmenemisen
jälkeen minua eivät enää jännittäneet esteet, vaan kilpaileminen, aika huikeaa!
Heidi Mattila
Enjalan tallin valmennusryhmäläinen,
Enran jäsen